ZEN
Kaikki elämä on katoavaa. Silti olemassaolo on ikuista.
Kun olemuksemme olemus, todellinen totuutemme, astuu kehoon henkiolennon (Gandharva) muodossa, syntymän kautta syntyy tuo olemuksemme ilmaisumuoto, jota kutsumme yleisesti elämäksi. Tätä matkaa koskevat tietyt aineellisessa maailmankaikkeudessa yleisesti voimassa olevat säännöt. Maailmallemme on ominaista kaiken elämän katoavaisuus. Kaikki elämä meidän kokemustasollamme alkaa syntymällä ja päättyy kuolemaan. Kokemuksessamme tämä seikka on välittömästi kivulias ja saa moninaisen ilmaisun tässä. Kaikki - oikeastaan kaikki - elämä ponnistelee, muuttuu, sairastuu, vanhenee ja katoaa - vaikka metafyysisellä tasolla ikuisuudessa vallitseva perustavanlaatuinen kuolemattomuus jääkin tästä koskemattomaksi. Näin ollen emme saa kieltää tätä katoavaisuuden ilmenemismuotoa, vaan pikemminkin olla tietoisia siitä, että voimme tunkeutua "todellisuuteen" henkemme avulla, jotta voimme lopulta voittaa sen. Nirvana, joka on pysyvyyden symboli, joka ei enää ole minkään muutoksen alainen, tapahtuu mielestäni sisäisen keskuksen tunnistamisessa eikä maailman lakien kieltämisen kautta. Jokaisessa elämässä on toisaalta kypsymistä (lisääntyneen tietoisuuden muodossa) ja toisaalta rappeutumista. Näiden mekanismien tunnistamisessa, tämän "totuuden" tuntemisessa piilee rajattoman seesteisyyden motiivi. "Todellisuuteemme" sisältyvien mekanismien rauhallinen tunnistaminen muodostaa perustan niiden voittamiselle. Tämä saavutetaan yleensä luottamalla luomakunnan järjestykseen - joka puolestaan on seesteisyyden syy. Toinen seuraus oman kosmokseen sulautuneen olemuksen pohdiskelusta on vähitellen vaihteleva tarkkaavaisuuden aste elämän kokemisessa omalla tasollamme. Mitä tämä kaikki voisi sitten tarkoittaa meille käytännössä?
Voimme kaikki tunnistaa seesteisesti, rauhallisesti ja tyynenä, että vaelluksemme ovat osia korkeammasta ja kattavammasta järjestyksestä, ja siten saada välitöntä hyötyä päivittäiseen kokemukseemme. Voimme jatkossakin ymmärtää, että kaikki elämä on peräisin yhteisestä lähteestä, ja tämä voi johtaa meidät kärsivällisyyteen ja lempeyteen toisiamme kohtaan. Tunnistaessamme nämä tunteet koemme sisäisen rauhamme ja voimme muovautua suvaitsevaisiksi, ystävällisiksi ja hyväntahtoisiksi olennoiksi. Tämän kautta meillä on yleensä tilaisuus kokea olemuksemme iloiseksi ja voimme löytää tasapainoisen myötätunnon ilon. Tunnistamalla yhteisen alkuperämme muodostuu tietoisessa kokemuksessamme kiitollisuus ja ahdistuksen, hylätyksi tulemisen ja yksinäisyyden tunteet voitetaan. Vaikka ajoittain tuntuisimmekin poistuvan itsellemme löytämältämme totuuden polulta, kerran tehty valintamme hallita olemustamme johtaa meidät aina takaisin kerran valitsemallemme polulle. Tuo oman jatkuvan muutoksen tunnistamisen hyve on kokemukseni mukaan tehokkaampi ja oivaltavampi kuin pelkkä isiemme moraalikäsitysten seuraaminen (vaikka ne ovatkin yleensä perusteltuja). Rauha syntyy meissä todennäköisimmin silloin, kun kysymme itseltämme sielumme yksilöllisiä tarpeita ja sitten seuraamme niitä.
Omassa sisäisessä keskuksessa lepääminen tarkoittaa yksilöllisten polkujen seuraamista ja henkilökohtaisesti tunnistetun totuuden seuraamista, vaikka se muuttuisi matkamme aikana. Käytännöllinen polku, jota tässä voidaan kulkea, on oman katoavaisuuden tunnustaminen. Buddhalaisissa opetuksissa kuoleman meditatiiviselle tarkastelulle annetaan suuri merkitys. Tämä harjoitus voi olla hyvin arvokas katoavaisuuden tiedostamisen kannalta, mutta se ei muuta minkään elämän väistämätöntä loppua tällä tasolla.
Se, ovatko kokemuksemme enemmän tai vähemmän tuskallisia tai rauhallisia, riippuu pitkälti asenteestamme asioita kohtaan. Henki on olemuksemme herra ja on meistä itsestämme kiinni, haluammeko tarttua kohtalon sormenpäihin ja toteuttaa niitä käytännössä. Syntyminen, vanheneminen ja kuoleminen ovat luonnollisia prosesseja ja olosuhteita, ja eletty elämä on vain yksi asema ikuisella matkallamme äärettömyyteen.
